Revontulia näkyvissä!

Tammikuun aikana Suomi 100 -satelliittitiimi on keskittynyt revontulikuvien ottamiseen. Maapalloon on osunut useita aurinkopurkauksia, jotka ovat saaneet aikaan komeita revontulinäytelmiä – vaikkakin niiden ihasteleminen täältä alhaalta on ollut hyvin harvinaista herkkua, koska pilvet ovat peittäneet taivaan lähes koko ajan.

Yllä on yksi satelliitin tammikuun puolivälissä ottamista revontulikuvista. Se osoittaa hyvin hankaluudet, joita pienellä satelliitilla revontulia kuvatessa on: sen kamera on varsin pieni, satelliitti pyörii ja kirkkauserot kuvassa ovat suuria.

Kuvassa tärkeintä on kuitenkin revontulet ja niiden rakenne. Koska valotusaika on ollut pitkä, useita sekunteja, ovat tähdet, maapallon pinta ja myös revontulet vääntyneet kaareviksi viivoiksi, mutta revontulista (usvaisesta pilvestä Maan horisontin päällä) erottuu tässä heikosti kaksi kerrosta.

Vihreähkö alue koostuu ensinnäkin niin sanotusta ilmahehkusta, joka on 30-100 kilometrin korkeudella olevista happiatomeista tulevaa heikkoa, vihertävää valoa. Sen aallonpituus on noin 560 nanometriä. Tämä on näkyvissä melkein missä päin tahansa maapalloa, kun katsotaan horisonttia yöaikaan.

Ilmahehkun päällä ja seassakin on "varsinaisia" vihreitä revontulia. Ne ylettyvät aina noin 250 kilometrin korkeuteen ja tulevat myös happiatomeista. Kun aurinkopurkaus virittää atomeita ja varaus purkautuu, vapautuu vihreää valoa – mutta revontulien tapauksessa ilmahehkua paljon voimakkaampaa. Revontulet myös elävät ja muuttuvat nopeasti geomagneettisen myrskyn mukaisesti.

Jännittävintä tässä kuvassa on kuitenkin vihreän alueen yläpuolella oleva punertava alue. Se tulee noin 300 kilometrin korkeudessa olevien happi- ja typpimolekyylien virittäytymisestä. Selvää punaista väriä on havaittavissa vain kaikkein voimakkaimmissa revontulissa, mutta sitä on myös heikommissa – ja tämä on onnistuttu saamaan tähän kuvaan mukaan.

Suomi 100 -satelliitin revontulikuvat eivät pärjää isompien satelliittien tai Kansainväliseltä avaruusasemalta astronauttien ottamille kuville yksityiskohdissa ja kauneudessa, mutta kuvista on suurta apua tutkijoille, kun satelliitin radiomittalaitteen havaintoja avaruussääilmiöistä yhdistetään niihin.

Kunhan kameran asetukset tässäkin suhteessa saadaan paikalleen, on luvassa myös "nätimpiä" kuvia. Suomi 100 -satelliittihan on koulutushanke, jonka tarkoitus tutkimuksen lisäksi on kouluttaa Aalto-yliopiston opiskelijoita. Siksi kuvia otetaan paljon erilaisia ja kameran kuvia säädetään jopa tarpeettoman paljon. Olennaista on myös kuvien analysointi: tarkkasilmäiset huomaavat revontulikuvassa mm. Kotkan tähtikuvion kirkkaimmat tähdet sekä Lapin ja Murmanskin kaupunkien valoja hohtamassa pilvien alla.

Päiväaikaan otetut kuvat alkavat olla jo varsin hyviä, mutta Suomesta ei ole saatu vielä nättejä maisemia; pilviä sen sijaan on onnistuttu kuvaamaan paljon!

Ongelmana Suomen kuvaamisen kanssa on se, että satelliitti lentää vain muutaman kerran vuorokaudessa sopivasti Suomen päältä, eikä joka kerralla voida ottaa kuvia. Hetkiä, jolloin sää, satelliitin toimet ja ylilennon ajankohta osuvat yhteen, on ollut varsin vähän.

Suomi 100 -satelliitilla otettuja kuvia ja radiohavaintoja ladataan vähitellen mittaussivustollemme, kunhan satelliitin rutiinikäyttö saadaan viimein käyntiin lähipäivinä.