Kiitos ja hyvästi, Aalto-2

Aalto-yliopistossa tehty, ensimmäisenä suomalaisena satelliittina avaruuteen päässyt Aalto-2 tuhoutui viime yönä luonnollisesti, kun se syöksyi ilmakehään.

Se putosi alas Yhdysvaltojen päällä noin puolenyön aikaan keskiviikon ja torstain välisenä yönä (6.-7. helmikuuta). Jos kyseiseen aikaan ei putoamispaikalla olisi ollut päivä, tapaus olisi näkynyt tähdenlentona taivaalla, kun ilmakehän kitkakuumennus höyrysti pienen satelliitin.

Aalto-2 vietiin avaruuteen maaliskuussa 2017 Kansainväliselle avaruusasemalle suunnanneen Cygnus-avaruusaluksen kyydissä, mutta omin avuin toimimaan avaruudessa se pääsi vasta noin kuukautta myöhemmin, kun se vapautettiin avaruuteen 25. toukokuuta 2017.

Siitä alkaen Aalto-2 on tullut hitaasti alaspäin radallaan, aivan kuten kaikki satelliitit tekevät. Satojenkin kilometrien korkeudessa on hyvin vähän ilmakehän kaasua, ja se e hidastaa satelliitin ratanopeutta ja saa sen vajoamaan vähitellen alaspäin. Isommat satelliitit käyttävät tämän takia toisinaan rakettimoottoriaan ja nostavat ratakorkeuttaan ylemmäs, mutta pienemmissä satelliiteissa ei yleensä ole rakettimoottoreita.

Myös Suomi 100 -satelliitti putoaa hitaasti, mutta varmasti alaspäin. Toistaiseksi ratakorkeuden (noin 610 km) putoaminen on ollut minimaalista, onhan laukaisusta kulunut vain pari kuukautta, mutta aikanaan satelliittimme kokee saman kohtalon. Koska Suomi 100 -satelliitti on hyvin pieni, saattaa tähän mennä jopa 18 vuotta!

On varsin epätodennäköistä, että se toimii avaruudessa niin kauaa – tosin tätä voi toivoa.

Toinen Aalto-yliopiston satelliitti, Aalto-1 kiertää Maata edelleen turvallisesti noin 515 kilometrin korkeudessa, mutta se saattaa tulla luonnollista nopeammassa tahdissa alaspäin. Eräs sen tutkimuslaitteista on niin sanottu plasmajarru, jota on tarkoitus käyttää ikään kuin "itsetuholaitteistona".

Plasmajarru on pitkä, ohut sähköjohdin, joka vapautetaan satelliitin sisällä olevalta kelalta avaruuteen. Kun johtimeen kytketään sähkövirta, se ikään kuin nappaa kiinni maapalloa ympäröiviin varattuihin hiukkasiin ja hidastaa näin ratanopeutta. Mikäli se toimii suunnitellusti, kestää putoaminen alas muutamia kuukausia usean vuoden sijaan.

Aktiivinen pudottautuminen pois avaruudesta on kiinnostavaa siitä syystä, että näin avaruusromun määrää voitaisiin vähentää. Siten satelliitit, joiden tehtävä on ohitse, voisivat nopeuttaa olennaisesti putoamistaan.

Samalla kun Suomi 100 -satelliittitiimi on hieman haikeana Aalto-2:n lopun vuoksi, jatketaan satelliitin operointia normaalisti. Tärkeintä on aloittaa nyt mahdollisimman pian kuvien ottaminen ja radiotutkimuslaitteen havaintojen tekeminen rutiininomaisesti.